Juhannus herkisti toimittaja Juho Rainion:”On keskikesä herttaista aikaa”

Kesänviettoa nurmikolla. Matti Viitakari Uudenkaupungin museo.

Olen kokoamassa aineistoa ja siirtymässä kirjoitusvaiheeseen ensi keväänä ilmestyvään kirjaani ”Mies, joka täytyi tappaa – toimittaja Juho Rainion elämä ja kirjoitukset. ”

Juho Rainio (1878–1918) toimi porilaisen Sosialidemokraatti-sanomalehden toimitussihteerinä ja päätoimittajana lähes koko lehden ilmestymisen ajan vuosina 1906–1917. Lehden toimitustyön ohella hän oli näkyvä vaikuttaja suomalaisen työväenliikkeen ja osuuskauppaliikkeen varhaisissa vaiheissa.

Oma kiinnostukseni Juho Rainioon alkoi jo 1980-luvun puolivälissä, mutta syvemmin hänen maailmaansa pääsin perehtymään, kun kirjoitin Satakunnan Sosialidemokraattien satavuotishistoriaa ”Punaista on aate” (2006). Tuolloin tutustuin ensimmäisen kerran Rainion pakinoihin ja muihin kirjoituksiin. Itseoppineen sanomalehtimiehen tekstit tekivät välittömästi vaikutuksen. Hänen kielensä oli rikasta ja elävää, havaintonsa tarkkoja ja yhteiskunnallinen analyysinsa hämmästyttävän terävää. Ei olekaan ihme, että Rainiota pidettiin aikanaan yhtenä Suomen merkittävimmistä sanomalehtimiehistä. Tällaisen arvion antoivat mm. Väinö Tanner ja Helsingin Sanomien päätoimittaja Eero Erkko.

Tulevan kirjan ytimessä ovat Rainion nimimerkillä Jäärä kirjoittamat pakinat ”Porvarillisesta yhteiskunnasta”. Niitä ilmestyi kaikkiaan 220, ja niiden rinnalle olen koonnut otteita hänen pääkirjoituksistaan, uutiskommenteistaan ja muista lehtiteksteistään. Näiden kirjoitusten kautta avautuu näkymä maailmaan, jossa köyhälistö kamppaili oikeuksiensa, toimeentulonsa ja ihmisarvonsa puolesta.

Kirja ei ole perinteinen elämäkerta. Se on ennen kaikkea aikamatka suomalaisen yhteiskunnan 1900 -luvun alun murrosvuosiin yhden poikkeuksellisen tarkkanäköisen sanomalehtimiehen silmin nähtynä. Se kertoo ajasta, jolloin sanomalehden palstat olivat taistelukenttä, ja jolloin ne saattoivat myös tehdä kirjoittajastaan vaarallisen. Rainion pakinat ovat aikalaistodistuksia ajasta, jolloin köyhyys, eriarvoisuus ja poliittiset ristiriidat koskettivat ihmisten jokapäiväistä elämää.

Juho Rainio kirjoitti myös kepeitä pakinoita, joihin niihimkin sisältyi yhteiskunnallinen sanoma

Vuosi toisensa jälkeen Juhannus, keskikesän aika sai aina hänet runolliseksi. Ennen juhannusta hän kirjoitti kesää ja luontoa ihannoivian pakinoita.  Ensimmäisen “Juhannuskirjeen” Jäärä kirjoitti Sosialidemokraatissa 22.6.1911.

Kuva. Veneretki Juhannuksena1900 -luvun alkupuolella. John Englund Satakunnan Museo.

Juhannuskirje Sosialidemokraatissa 22.6.1911.

Juhannusjuhla on parin päivän päästä. Huomenna on jo juhannusaatto. Tämä kirjeeni on siis juhannuskirje. Juhannus on keskikesän juhla. Kukkeimmillaan, parhaassa loistossaan pitäisi nykyään olla luonnon sali ottamassa vastaan vieraita ihmislapsia, jotka kaupungin pölyistä ja työpajojen lokeroista saavat parin päivän vapauden. Ja juhannuksena on maanmuokkaajillakin lomapäivä. Kevään työt ovat jo toimitetut, syystöitä ei vielä ole alettu.

Voimmehan siis juhlia. Vapaana työstä. Juhlia on puuhattukin runsaasti. Juhlat muodostukoot toverillisen veljestyön ja yhteishengen nostattamisjuhliksi! Ken ei juhlille ole tilaisuudessa menemään, hän muodostakoon juhlan omassa itsessään. Syventyköön ihmiskunnan suureen kysymykseen, sorrettujen vapautumiskysymykseen. Ja siten kehittäköön omia kykyjään, jalostakoon omaa henkeään! Sellaisia juhlatoivotuksia minä ystävilleni annan. Juhlahetketkin ovat hyödyksi käytettävät.

Sosialidemokraatissa 22.6.1912 Jäärä kehotti lähtemään ”pois kaupungista keskikesän herttaisena juhlapäivänä, “niin ettei tarvitse kuulla yksitoikkoista pyörien surinaa, hammasrattaiden kolinaa, höyrykoneiden puhinaa tai vasarain kalkahduksia”.

Keskikesä! Herttaisin vuodenaika! Ahtaan ja ummehtuneen asumuksen katto on kohonnut, ja seinät työntyneet syrjään, joten työläisellekin näin maaseutukaupungissa ja maaseudulla on valoa ja raitista ilmaa. Ja päivän kultaisen kerä ylhäällä korkeudessa hehkuu lämpöä, niin että ohuimmissakin vaatteissa voi liikkua toverien kera ulkosalla.

On se keskikesä herttaista aikaa. Ahtaan tuvan lattialla talvisin kykkivät palleroisetkin saavat nyt kisailla vihreillä kukkakedoilla. Heilläkin on tiloja tarpeeksi asti, sillä ei ole ahtaita seiniä vapautta rajoittamassa. Joskin siellä täällä herrashuvilain portit ja piikkilanka-aidat vapautta vähäsen rajoittavatkin ja kahleita muistuttavat. Mutta kyllä ne pallerot silti kisailevat ja kirmailevat, ihan niitä isän ja äidin täytyy väkistenkin nauraa nurmella lojuessaan ja raajojaan lepuuttaessaan. On se sentään somaa, kun vielä on metsää ja maata toki niin paljon, että kesällä luonnon helmassa saa edes vähäsen vapaudesta nauttia!

Luonto viettelee pois kaupungista. Se ihan houkuttelemalla houkuttelee. Korvissamme suhisee humajavan kuusikon humina ja vesien aallokon loiskuva läike. Kuulkaa, kuinka nuo aallot rantakiviä vastaan loiskuvat. Se on hurmaavaa, tenhoavaa säveltä sille, joka työpajoissa saa aamusta iltaan kuulla yksitoikkoista pyörien surinaa, hammasrattaiden kolinaa, höyrykoneiden puhinaa tai vasarain kalkahduksia! Pois kaupungista keskikesän herttaisena juhlapäivänä. Ulos vehreille kukkanurmille, järvien ja merien rannoille, humisevien hongikkojen alle, missä on tilaa, missä on valoa, missä on elämää ja elämän voimaa!

Hyvää Juhannusta!